BLOGI 33/52

RUUTUKUNTOON Blogi 33/52

 

Sentit ovat pysyneet pois. Tai jaa… ehkä sittenkin vähän lisääntyneet. Mutta jos hyvin käy, vesijumppa alkaa parin viikon kuluttua. 

 

Mutta, jos pandemiauutiset pahenevat, ei ala jumppa eikä moni muukaan normaalimukava. En varmasti ole ainoa, joka on liittänyt iltarukoukseensa koronaosion. 

 

Puhuessaan taivas taatusti muistuttaisi meitä kaikkia siitä, että aivan ensin on huolehdittava omasta kotipesästä; pestävä käsiä tiuhaan, vältettävä liikoja kontakteja, pysyttävä flunssaisena pirtissä ja vaihdettava palmuhaaveet havupuiden ja haavan lehtien ihailemiseen sekä muutettava mieli tahtomaan kotoisille järvi- tai merivesille. 

 

Ja koulutkin alkoivat. Tämän ajankohtaisen asian innoittamana olen viime päivät miettinyt, mihin koulutukseen itse hakeutuisin tänä syksynä? 

 

Päätös on helppo: elämänkouluunpa tietenkin. Edelleen. Siitä oppilaitoksesta ei koskaan valmistu. Viimeiseen hengenvetoomme saakka meillä on mahdollisuus opiskella. Ja mikä parasta, myös oppia.

 

Olen päättänyt opetella syvemmin monien viisaiden käyttämää opinkappaletta: MITÄ VAHVISTAT, SITÄ LUOT!

 

Esimerkiksi: Jos joka päivä viskaan ilmoille eri keskusteluissa herjaavan, parjaavan tai katkerankitkerän mielipiteeni itselleni tutuista tai tuntemattomista ihmisistä, laajennan ja vahvistan oman sisimpäni katkeruuskamaria. Ja mitä täydemmäksi tämä kamari tulee, sitä varmemmin se näkyy minusta ulospäin. 

 

Vapaasti raahelaisittain sanoen: ite luotu ilikeys näkkyy kirkolta kotia saakka! 

 

 

Jos joka päivä ärähtelen puolisolleni, lapsilleni, lastenlapsilleni, vanhemmilleni tai työkavereilleni, niin johan vääntyy yleisilmeeni vikkelästi ärjynaamaksi. Sellainen on ruma naama. Saa siinä sitten ihminen miettiä, miksi koko maailmakin näyttää niin mustalta. 

 

Jos päivästä päivään epäilen onnistumistani ja puhun itselleni, että en minä koskaan sitä, enkä minä koskaan tätä, enkä tuotakaan. Eikä minulla mitään lahjoja ole, enkä minä osaa. En pysty enkä kykene. Niin… tuossa ajatusrallissa ihminen onnistuu varmasti saavuttamaan nopeasti pessimismin lakipisteen.  Sen seurauksena on tarjolla taatusti ikävä elämä. Ja jälki näkyy koko kropassa, ilmeessä ja jopa tukassa. Voi, voi!

 

Siispä: Alkakoon uusi kouluaamu kiitoksella. Jatkukoon se muutamalla kauniilla ajatuksella. Sitten tarjoutuukin mahdollisuus sanoa lämmin sana lähimmäiselle. Seuraavaksi soitan puhelun pitkän matkan päähän, yksinäiselle ystävälle. 

 

Iltapäivällä katson peilistä, ja kerron kuvalle, että ihan hyvältä näytät tänään. Vähän vielä poskipunaa, niin aina vaan paranee. Kaapille kuiskaan, että en halua nyt sitä marsipaanipalasta. Otan sen sijaan kipollisen kevyttä karpalomehua. 

 

Sitten suuntaan salille ja hymyilen niillekin, jotka ovat aloittaneet päivänsä toisin, eli avanneet heti herättyään mielensä ovet myrtsille mörrimöykylle, kutsuneet sen sisään ja kopioineet kummajaiselta käytösmallin. Eivätkä hymyile.

 

MITÄ VAHVISTAT, SITÄ LUOT! Hymy on päätös, myös hymyilemättömyys on päätös. Näinhän se Ruuskasen Kallekin opettaa. 

 

Hyvää ja iloista luomispäivää Sinulle! 


 

 

 



 

Please reload

Aikaisempia tekstejä

BLOGI 34/52

BLOGI 33/52

BLOGI 32/52

1/8
Please reload

© 2018 by Armi Lylykangas | Grafal Oy