Aikaisempia tekstejä

BLOGI 31/52

RUUTUKUNTOON Blogi 31/52

PAINOA: Vielä tänäänkin vain 12 kiloa vähemmän kuin elokuussa 2019

TAHTOA: Paljon, vielä enemmän kuin viime viikolla

Olen rakastunut! Ja kuulemani mukaan rakkaus laihduttaa. Olikin siksi kovasti mieluisaa minulle, kun sain Vanha Raahe ry:ltä pyynnön ilmaista tunteeni julkisesti.

Tunnustin rakkauteni syntymäkaupungilleni Raahelle viime lauantaina. Tein sen tosin virtuaalisesti, paikallisten Pekanpäivien pääjuhlassa.

Saan todennäköisesti näille sivuilleni myöhemmin tallenteen merellisesti kuvitetusta puheestani, mutta liitän nyt kesän ja syvän rakkauteni innoittamana puheeni myös kirjallisessa muodossa tähän alle.

Ole hyvä, lue, jos jaksat. Pitkästä rakkaussuhteesta syntyi nimittäin pitkä sana:

Hyvät katsojat ja kuuntelijat, arvoisat maailmankaikkeuden ensimmäisten Virtuaali-Pekanpäivien osallistujat, rakkaat raahelaiset!

Elä Raahe, sä muistojen kaupunki, kotilies liki aavaa merta! Tämä on minulle rakkauslaulu.

Vähät välitän Raahen yhteislyseon musiikinopettajaltani HäkkisVilleltä saamastani vaatimattomasta laulunumerosta. Laulan Raahen Marssia usein. Ainakin kerran viikossa kajahutan Nokian kodissani tuon komean ja niin rakkaan marssin hämäläisille sisävesi-ilmoille. Nuotin vierestä, tietenkin.

Tuo laulu maistuu suussani niin merelle. Se maistuu Raahen merelle. Se maistuu elämän suolalle, siis hyvälle.

Moni kuulija ehkä tietääkin, että ei se laulunumeroni ollut suinkaan ainoa vaatimaton yhteiskoulusta keräämäni arvosana. Mutta siitä tuonnempana vähän lisää.

Tämä juhlariimittelyni, jonka ilokseni saan Vanha Raahe ry:n edustajana tässä ja nyt vuodattaa, se saattaa kuulostaa paikka paikoin imelältä rakkaustarinalta. Mutta hei, sellaistahan rakkaus on. Ihanaa ja imelää. Joskus se kestää ja joskus taas ei. Raahen ja minun välinen rakkaus on kestänyt toistaiseksi 72 vuotta.

Tiedän idealisoivani Raahea Sassalin Riston oivallisen runonäkemyksen mukaisesti. Eli menin kauas Raahea kaipailemaan. Ja sen teen vähääkään häpeämättä. Yli 40 vuoden ”siirtolaisuus” on tanakasti osoittanut, että koko identiteettini kivijalka on tässä kaupungissa. Raahessa. Kiitos siitä!

Olen kivijalastani ylpeä. Ja tämän sanoessani muistan hyvin sen vuoden, kun isoisäni August Aurio rakennutti tontilleen Koulukatu 8:aan uutta kirjapainotaloa ja kuinka me Luovin Marlan kanssa raavimme kakaroina kivijalasta pikeä. Leikimme, että se on purukumia.

Nykyisin meillä on Marlan kanssa jo vähän paremmat purkat, mutta huonommat hampaat. Aivan varmasti me ensi jouluksi suunnitellulla Raahe-reissullamme käymme tarkistamassa painotalon kivijalan pikivarannon.

Raahen kaupunkikuvaan liittyvät muistot nostavat mieleeni juuri nyt muutaman ihanan varhaisnuoruuteni iltahetken. Poika ja minä. Olen nimittäin pussannut siinä entisen kirjapainotalon kadunpuolen portailla. Kahdestikin, ellen jopa kolmesti. En kerro ketä. Ne muistavat, jotka tietävät ja ne tietävät, jotka muistavat.

Tässä hetkessä tekee mieleni arvioida hieman Raahen tuuletusta: Näen nimittäin, että tuuletus tässä kaupungissa toimii. Helposti hengitettävään Raahen henkiseen ilmastoon vaikuttaa tietenkin historia.

Meren kautta, merimiesten mukana ja laivojen purjeisiin tartutettuna on Raaheen tuotu ja sen asukkaisiin istutettu tietoa, kulttuuria ja tarinoita kaukaisista maista. Raaheen on siirretty sivistystä eri puolilta maapalloa. Se näkyy ja se tuntuu. Tänäänkin. Ja ennen kaikkea, se on aistittavissa jopa raahelaisten dna:ssa.

Mutta… Vaikka tietoa oli virrannut jo vuosisatojen verran tähän merenrantakaupunkiin, silti tiesimme liian vähän, me kaupungin sodan jälkeen syntyneet kakarat, ainakin Marla, Tuula ja minä:

Mitenkä niin tiesimme liian vähän? No, kerronpa palan Pirhosen Tuulan, Luovin Marlan ja Aurion Ullan lapsuusaikaisesta leikistä:

Halusimme leikkiä HIENOA. Ja siitä hienoudesta meillä oli jonkinlainen käsitys. Meri oli huuhtonut meidänkin rantoihimme palan ymmärrystä Raahea ja jopa Suomea laajemmasta ulkomaailmasta. Päätimme leikkiä prinsessoja. Jotenkin tiesimme, että tasavaltalaisprinsessoja ei ole olemassakaan, joten valitsimme kauempaa.

Tuulasta tuli leikissä Tanskan prinsessa Ingebrit, minusta Ruotsin prinsessa Ingeborg, ja Marlasta, oi apua, kukaan meistä ei keksinyt enää kolmatta I-alkuista hienoa ulkomaalaiselta maistuvaa nimeä. Joten. Marla sai nimen Rosa, ja sillä nimellä hänestä tuli leikkiimme Norjan prinsessa.

Mutta eipä kelvannut tuo nimi Marlalle. Mahtoiko nimi muistuttaa liikaa Ailoskaa, lapsuusaikamme saunottajakuuluisuutta. No hyvä, vaihdoimme nimen sitten Ruusuksi, ihan suomalaisittain. Vähän nihkeästi otti triomme kuopus vastaan tuonkin. Meillä oli Tuulan kanssa hienommat nimet, hänen mielestään. Ja omastammekin.

Seuraavaksi päätimme tehdä leikkiprinsessoista vielä vähän kiinnostavampia. Niinpä valitsimme heille omat karamellitehtaat. Tuula sai Fazerin, minä Hellaksen… mutta taas apua, mitä muita karamellitehtaita olikaan. Onko Chymos? Onko se karkkitehdas? Tai tehdas ollenkaan?

Meillä oli Tuulan kanssa Chymoksesta pieni haju, mutta Marla ei uskonut, että moista on edes olemassa. Ihan oikeutetustikin hän koki jääneensä nuorimpana nyt kerta kaikkiaan alakynteen. Pientä kaunaa hän taitaa kantaa moisesta väheksymisestä edelleenkin. Mutta sellaista raakaa oli meidän isompien tyttöjen valta pienessä Raahessa 50-luvun alussa.