BLOGI 28/52

Ruutukuntoon

BLOGI 28/52

 

PAINOA:  sitä on nyt kadotettu 15,5 kg

TAHTOA: aurinko auttaa Auriotakin tahtomaan enemmän

 

Mitäs sitten, jos en tahdo, vaikka olen luvannut? Mitä sitten, jos tietämällä tiedän, että se sovittu asia pitää jättää tekemättä. Tai joku ihminen kohtaamatta, vaikka aika ja paikka jo päätettiin. Tai johonkin luvattuun pitää olla vain lähtemättä, vaikka meno lyötiin jo lukkoon. Tai joku houkutteleva juttu on sittenkin ohitettava, vaikka suunnitelma oli toinen.

 

Niin, mitä sitten, jos sisäinen minä sanookin, että älä tee, älä mee, älä ryhdy, älä toteuta. 

 

 

Mitä sitten, kun en tästä sisäisestä äänestäni huolimatta saa soitetuksi, en saa peruutetuksi, en rohkene kieltäytyä, en, vaikka tietämällä tiedän, että pitäisi. 

 

Kuluu päiviä, kuluu ehkä viikkojakin, ja ymmärrys siitä, mitä nyt pitäisi tehdä tai mitä ei missään tapauksessa pitäisi tehdä, se kasvaa. Mutta koska en saa muutosta tehtyä, en ilmoitettua, en soitettua, en sanottua, niin… paha olonikin kasvaa jo lumivyöryn lailla. Kohta tunnen itseni suorastaan sairaaksi. Ahdistuneeksi. Niin huonosti voivaksi, että mietin, josko pitäisi kohta soittaa lääkärille.

 

Kunnes sitten! Niin, kunnes pitkän ajan kuluttua rohkaistun, tartun puhelimeen tai sähköpostikirjoittimeen ja ilmoitan, että ”anteeksi, en sittenkään, vaikka lupasin”. Siis peruutan sen sielun ahtautta aiheuttaneen sovitun menoni, tapaamiseni tai suunnitellun tekemiseni. Sen, joka ahdisti. 

 

Aivan oikein. Kirjoitin, että ahdisti, siis imperfektissä. Sillä ahdistus ja sairaus katoavat sillä hetkellä, kun peruutus oli tehty. Sisäinen minäkö siis tiesi paremmin kuin tämä pintaminä?

 

Onko tilanne Sinulle tuttu? 

 

Opetus tässä on ollut ainakin minulle se, että kuuntele itseäsi. Uskalla enemmän, joskus silläkin uhalla, että joku voi suuttua. Harvemmin peruuttamisesta kukaan kuitenkaan suuttuu, sillä ongelmahan on minussa, ei siinä toisessa.  Rohkeutta siis kehiin, sitä tässä opetan itselleni, ehkä vähän sinullekin. Toinen opetus on tietenkin se, että mieti Ulla, ennen kuin lupaat. Opettele pitämään vaikka tuumaustunti. 

 

Pieni kumous kuitenkin edelliseen: Sitten on kuitenkin niitä kutsuja tai tapaamisia, joihin menen, vaikka ne eivät edes sopisi aikatauluun. Menen siksi, että tiedän kutsujan ilahtuvan siitä aidosti ja isosti. 

 

O O O O

 

Jos edellä kirjoitin vaivasta, tässä vielä sen vastavoimasta. Eli muutama sana uskalluksesta iloon. 

 

Niin helposti tulee vähäteltyä omaa ilon tunnetta. ”Mitäpä tuosta nyt niin isosti riemuamaan”, sanomme herkästi. ”Lapsellisena pian pitävät, nuo muut.” 

 

Mutta jos oikeasti tulen iloiseksi, kun saan puhelun vanhalta ystävältä, kun kiva kaukainen kaveri pyytää fb- kumppaniksi, kun toveri toimittaa terveiset tapaamaltaan entiseltä poikaystävältäni tai Leila haluaa kertoa mehukkaan muistonsa meidän yhteiseltä rippileiriltämme. Niin! 

 

Ajattelen, että se riemu pitää ottaa rakennusaineeksi eikä sitä tule piilottaa eikä vähätellä. Anna siis lupa ilolle. Se tervehdyttää! 

 

Ilo tekee ihmeitä! 

 

 








 

Please reload

Aikaisempia tekstejä

BLOGI 34/52

BLOGI 33/52

BLOGI 32/52

1/8
Please reload

© 2018 by Armi Lylykangas | Grafal Oy