RUUTUKUNTOON
BLOGI 11/52
PAINOA: on sitä vaan paljon
MITTOJA: on niitäkin liikaa
TAHTOA: se lisääntyy
KYKYÄ: kummasti vaan löytyy
Reilut 11 RUUTUKUNTOON -viikkoa on nyt takana. Kohta yhdeksän (9) kiloa tarpeetonta massaa on näinä viikkoina tästä ihmisestä kadonnut.
Sen luulisi näkyvän jo selvästi! Jaa´a, no! Ehkä se jo vähän näkyy. Mutta! Kun vuosikausia kerrytettyjen ylimääräisten rasvojen määrä on riittävän suuri, niin suuri pitää olla myös pudotukseen käytettävä aika ja pudotettujen kilojen määrä, jotta muutos tulisi konkreettisemmin näkyväksi.
Miltä susta nyt onnistumisen edetessä tuntuu, kysyvät monet lähimmäiseni. Kai ainakin kevyemmältä?
Ja annathan meillekin ne jumppaohjeesi! Niitä pyytävät toiset.
Vaikka tämä on vasta alkua pitkälle prosessille, vastaan ensimetrien tunnelmakyselyihin, että: ”Tuntuu ihmeeltä ja tuntuu ihanalta. Ja tuntuu myös vähän kevyemmältä elää sekä liikkua.”
Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että jotakin kohtaa kehossa särkee ja pakottaa joka päivä. Luut, lihakset, rustot, jänteet, nivelet, nuo kaikki, ne ovat saaneet lillua läskien keskellä koskemattomina ja häiritsemättöminä vuosia, nyt ne ovat hädissään. Mutta sen haitan kestän.
Kipukurjuus vähenee joka kerta, kun saan vinkua niistä koutsi-Kontiolalle, joka on kyllä myötätuntoinen, mutta periksi antamaton. Tämä tarkoittaa suomeksi, että hän on viisas, ja terveesti ovela ihminen.
Olen yllättänyt itseni ja ehkä jokusen muunkin. Usein pohdin, miksi ja mihin olin piilottanut hyvinvointini kohottamiseen liittyvän tahtotilani, kätkenyt sen moniksi, moniksi vuosiksi. Vastauksen etsiminen on sekin nyt prosessissa.
Nykyisin, aina lenkiltä palatessani onnittelen itseäni ääneen. Sanon kotiovella minulle, että ”HYVÄ ULLA!” Joka päivä kiitän siitä, että vuosien rukoukseni on kuultu. Sillä totta on, että olen tilaillut pitkään tätä tahtoa taivaasta.
Omassa varastossani sitä tahtoa ei totta vieköön ollut pisaraakaan. Ja taivaan lähettämön päälliköllä on kaiketi ollut kovasti kiireitä, koska toimitus kesti niin pitkään. Mutta hyväähän kannattaa odottaa. Kannatti tätäkin. Ehkä vasta nyt oli se oikea aika.
Teille, jotka toivoitte jumppaohjeita, kerron, että saatte ne varmasti, mutta ehkä vasta ensi keväänä tai kesänä. Ja miksikö vasta sitten? Siksi, että niitä ohjeita ei kannata pelkästään kirjallisesti antaa kenellekään, vaan vasta sen jälkeen, kun on yhdessä jumpaten käyty ne ensin kohta kohdalta läpi.
Ja arvaatte kai, että mitään valonkestäviä julkisia jumppatunteja en ole vielä valmis pitämään. Mutta oottakaas, kun kuukaudet etenevät.
