BLOGI 2/52

 

RUUTUKUNTOON

BLOGI 2/52

 

PAINOA:   paljon, kuitenkin jo -2

MITTOJA: vielä enemmän, mutta vähän vähemmän

TAHTOA:  rutkasti

KYKYÄ:      löytyi sitäkin

 

Joskus on ollut päiviä, että se aiemmin tiiviiseen valheverkkoon pukeutunut BullaUlla uskaltautui raottamaan peittävää salusiiniaan. Niinä puolirohkeina ajanjaksoina päädyin kertomaan ystävilleni itseironialla sävytettyä tarinaa ihmeestä. 

 

Kuviteltu ihme tapahtuu, kun kävelen koko pulleudessani Tampereen Hämeenkadulla, Tuulensuusta kohti rautatieasemaa.  

 

Kertomuksen BullaUlla etenee hitaasti, välillä taakseen vilkuillen. Perässään hän näkee pitkän rasvanoron. Se vuotaa kulkijan kantapäähän rakentuneesta hanasta. Rasva kiillottaa katua ja hurraa, kaikki liikakilot ovat vuotaneet BullaUllasta jo ennen asemaa.

 

Keventynyt kävelijä piipahtaa Stockalle ja ostaa uusioUllalle mekon. Nyt koko on kiistaton 40. Tuulensuun kohdalla se oli yli 50. 

 

Tarinani oli siis pelkkää unelmointia ja utopiaa. Koskaan tuo höttöjuttu ei johtanut muuhun, kuin ehkä kuulijoista kumpuavaan säälivään naurahdukseen. Mitään aitoa liikuntaherätystä siitä ei koskaan seurannut. 

 

Tähän uuteen, minut totisesti liikauttaneeseen alkuun, siihen tarvittiin paljon tarinointia järeämpi voima. Ja mikä se oli? Tietenkin todellinen rakkaustarina. Ja kuten kaikki tiedämme, rakkaustarinat ovat todeksi tullessaan käänteentekeviä, elämää mullistavia. 

 

Piia Kontiola-Luode, siis tämä ihana tsempparini, tahtoni kääntäjä ja tulevaisuuskuvani suunnittelija, hän toimi rakkaustarinani kipparina. Piia totesi nimittäin muutaman ensikeskustelumme jälkeen, että: 

 

”Minusta näyttää Ulla siltä, että sinä rakastat yli kaiken toimittajan työtäsi, innostut innovatiivisista asiakasyrityksistäsi ja yrittäjistä ja rakastat lähimmäisiäsi sekä monia ystäviäsi. Mutta! Sinä et rakasta oikeasti etkä aidosti itseäsi.” 

 

Olin hetken hiljaa. Sitten purskahdin itkuun kuin lapsi. Eteeni piirtyi kuuluisa rakkauden kaksoiskäsky: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!”  

 

Vähän jalkojani repii, polviini sattuu ja nivelissä kiristelee, kun yritän sisukkaasti toteuttaa tätä uutta rakkaustarinaani. Kivut kuuluvat kuvioon.

 

Ensimmäinen Piia-viikko oli sovittu harjoitteluksi, mutta toisella viikolla alkoivat jo totiset toimet: Joka päivä ylös, ulos ja lenkille! 20 minuuttia sauvakävelyä päivässä, se riittää kuulemma aluksi. Ja aina lenkin jälkeen valokuva pomolle todisteeksi tehdystä. 

 

Piian pakote puri heti. En uskalla lusmuilla. Tällä hetkellä teen myös kotona aamuun määrätyt jumpat. Ja sitten tietenkin se ruokavalio. Rasva- ja sokeritankeilla en pahemmin enää käy.  

 

Ja jo nyt, parin viikon jälkeen, kapeampana ja kaksi kokonaista kiloa kevyempänä on oloni omenainen. Ensi viikolla kerron, minkälainen. Tuo kuvan voivuori ainakin kasvaa.

 

Ps. Halausten kera kiitos ihan hirveän paljon kaikista ihanista tsemppausviesteistä. Ja onnea jokaiselle, joka päätti lähteä mukaan tähän samaan seikkailuun, kohti kivaa ja tervettä ”kevytkenkäisyyttä”.

 

Please reload

Aikaisempia tekstejä

BLOGI 34/52

BLOGI 33/52

BLOGI 32/52

1/8
Please reload

© 2018 by Armi Lylykangas | Grafal Oy